En kestä. Maha ihan sekaisin

Pelottaa jo nyt. Tiedän että siellä on kamalaa ja minua pelottaa vielä enemmän.

Vielä ehtisin karata, tehdä jotain mikä muuttaisi kaiken yhtäkkiä toiseen suuntaan, väittää keksineeni koko jutun, tai jotain. Ihan mitä vain. Tunti aikaa. Vain tunti.

Enn halua. Muistan, miten kamalaa oli kun jouduin viimeksi nukkumaan (aivotärähdyksen yms vuoksi) yön yli sairaalassa. Meinasin kuolla siihen ahdistukseen, ja tunsin itseni kamalan yksinäiseksi. Vangituksi. Pienesi lapseksi joka on jätetty yksin itkemään. En halua sitä tunnetta uudestaan, että minut on jätetty, hylätty, annettu tyttäreksi paperinhajuiselle sairaalalle, uhrattu steriilinvalkoisille seinille.

Siellä minä olen ja pysyn enkä pois pääse. Eristettynä ulkomaailmasta. Sukulaiset käyvät katsomassa minua kuin simpanssia eläintarhassa, säälivät katseet kasvoillaan.

VIHAAN ja pelkään enkä halua.