En tiedä. Toisaalta tuntuu kauhean pahalta ja toisaalta ei tunnu miltään.

Olen tullut ihan vainoharhaiseksi. Kun olen osastolla, joudun aina kirjoittamaan koulun koneella ja nytkin minusta tuntuu että muut oppilaat vilkuilevat selkäni takaa koko ajan, mitä kirjoitan. Outoa kyllä, sillä miksipä se heitä kiinnostaisi mutta minusta tuntuu kuin joku katsoisi minua pahasti koko ajan, missä tahansa olenkin. Koko ajan on kauhean syyllinen olo. Kuin olisin tehnyt jotain kauhean pahaa. Kuin minun pitäisi hävetä ja piiloutua, pysyä poissa kunnollisten, terveitten ihmisten seurasta etten vai saastuta heitäkin. Eristäytyä yksinäisyyten etten vahingossa naarmuta heidän täydellisen elämänsä pintaa tuomalla esiin varjoa itsessäni, varoa etten vain muistuta heitä kurjuudesta joka jossain heidän alapuolellaan häilyy. Tunnen itseni torakaksi, mitättömäksi, merkityksettömäksi varjoksi, kaikkia muita alemmaksi, jonka pitäisi sulkeutua yksin pimeään huoneeseen ettei kukaan joutuisi sitä katselemaan.

---

Enkä osaa enää hengittääkään, päähän ja keuhkoihin koskee, ja vedän ilmaa joko pitkillä, harvoilla henkäyksillä tai nopeasti haukkomalla, enkä saa hengitystäni normaaliksi. Mitä ihmettä se sellainen tarkoittaa? Minun tuurillani varmaan tuberkuloosia.

Ei sentään, mutta olen silti huolestunut.

Kaikki muut samalla osastolla olevat tytöt ovat tai ovat olleet oksennustaudissa. Ajatukseni ovat jo niin sairaita että todella olen kateellinen heille, kun he pystyvät oksentamaan, mikä on minulle täysin mahdotonta. Olen yrittänyt opetella, viime päivinä hyvinkin kovasti, haluan pystyä tekemään jotakin, jos sorrun ahmimaan.  Mutta en vain kerta kaikkiaan pysty, ja kaikki se ällöttävä ruoka jää sisälleni, enkä saa pois sitä inhottavaa, lämpimänraskasta tunnetta joka sen mukana tulee.

Miksi minä en opi oksentamaan? Ei sen pitäisi olla niin vaikeaa. Mutta muistan, miten pahalta se tuntuu enkä vain pysty tekemään sitä.