Kyllä.

 

En jaksaisi edes hengittää. Tuntuu että räjähdän, voisin räjähtää minä hetkenä hyvänsä. Olen niin täynnä kaikkea, enkä saa sitä kaikkea selviksi riveiksi päässäni tai lauseiksi paperille, kaikki on niin sekaista ja tuskaista ja turhauttavaa enkä tiedä enää itsekään miltä minusta tuntuu ja mitä mieltä olen asioista. En tiedä olenko onnellinen vai surullinen enkä tunne itseäni enää, enkä osaisi edes olla, kun en tiedä miten päin olisin ja mitä tekisin eivätkä ajatukseni suostu selkiämään. En osaa tehdä enää mitään muuta kuin istua paikoillani ja olla hämmentynyt. Sitten minulle huudetaan kun olen kuin ameeba enkä tee mitään enkä vastaa kun puhutaan. Sanovat laiskaksi ja tyhmäksi ja itsekeskeiseksi, enkä osaa sanoa vastaankaan. Miksi sanoisinkaan, koska sitähän minä olen. Epäonnistunut ihminen.

Itkisin taas jos osaisin.

Päivät vakuvat harmaina eteenpäin ja minä lillun niiden mukana -tosiaan kuin ameeba- todellisuuden ja houreen rajalla, täysin ajantajuni kadottaneena ja pelkään tulevani hulluksi tai olevani sitä jo. Diagnoosi on tällä hetkellä "erittäin vahva psykoottinen masennustila" mutta se on vain kiertoilmaisu, kyllä minä tiedän mitä psykoottinen tarkoittaa. Pelottaa joka hetki, enkä erota enää yötä päivästä tai houretta todesta.

Joskus mietin mikä saisi minut rämpimään ylös tästä rämeestä johon olen uponnut, mutta kun en jaksa edes yrittää.

 

----

 

Ja olen syönyt jo tänäänkin ihan liikaa. Käytiin elokuvissa isän ja veljen kanssa ja sölin popcornia ja kaikkea. Oksettaa mutta kun en vieläkään osaa oksentaa. En kykene siihen vaikka kunka yritän ja yritän. Olen liian heikko. Vihaan itseäni, kun en kykene edes sen vertaa taistelemaan tavoitteeni ja ihanteeni vuoksi.

Olen surkea, epäonnistunut ja turha. Haalistunut varjo ihmisestä.

Miten minusta tuli tällainen?