Onnistuinonnistuin. Söin eilen pelkkää salaattia. Tänä aamuna söin kolme kurkkuviipaletta ja puolikkaan tomaatin.

---

Ahdistaa, kun iski eilen kauhea koti-ikävä. Olen ollut jo niin kauan osastolla että ajantajuni on täysin seonnut, nytkin minusta tuntuu ihan tiistailta. Minä haluan kotiiiin. Kahden viikon päästä olisi tiimi, ja sen jälkeen saattaisin hyvällä tuurilla päästä melko äkkiä pois jos mitään uutta ei ilmaannu. Mutta minä en jaksa odottaa enää yhtään, minä haluan kotiin heti.

Minulla on kamala ikävä isää ja äitiä ja pikkuveljeäni ja koiria ja kaikkea. Minusta tuntuu että minut on täysin unohdettu. Vanhempani eivät tule katsomaan minua kuin vain keskustelupäivinä. Tosin se johtuu osin inhottavista hoitajista, jotka yrittävät tarkoituksella estää minua tapaamasta vanhempiani, muka siksi että tulisin itsenäisemmäksi. Minä olen ihan tarpeeksi itsenäinen, eikä minun ikäiseni edes tarvitse tulla kokonaan toimeen ilman vanhempiaan. Hullua että yritetään erottaa lapsi ja vanhemmat toisistaan tahallaan. Miten minä muka jaksan ilman kenenkään aikuisen tukea ja huolenpitoa, kun olen ihmisenä vielä ihan keskeneräinen? Tunnen oloni kauhean turvattomaksi. Tuntuu ikäänkuin lapsuuteni (/nuoruuteni) yritettäisiin viedä minulta. Ikäänkuin minusta haluttaisiin tehdä väkisin aikuista ennenaikaisesti. Miksei minun anneta kasvaa rauhassa niin kuin kaikkien muiden? Nuoruuden saa kokea vain kerran.

Ehkä minä olen sitten vähän lapsellinen. Mutta minun mielestäni on kyllä ihan hyvä olla välillä lapsellinenkin. Ja minulla on sen verran traumoja aikuisista ja muita ongelmia itsetunnon ja psyykkisen terveyden kanssa ettei minulla ole mitään tarvetta aikuistua vielä. Minä en vain ole vielä valmis pärjäämään yksin. Minä tarvitsen jonkun turvallisen ihmisen johon voin tukeutua.

Mistä sellaisia löytää? Minusta tuntuu että olen etääntynyt vanhemmistani, vaikka en haluaisi.