"...en kuivuuteen hajoa"

 

 

Nappe kuoli viime yönä.

Sillä oli jo sydän niin heikko, ja keuhkot niin täynnä vettä että se ei jaksanut enää. Se löytyi aamulla Tonin huoneen lattialta, se oli mennyt sängyn alle piiloon.

Se oli minun ensimmäinen oma koirani ikinä. Maailman paras koira ja ystävä, minulle ainakin.

Hautasin sen itse, meidän puutarhaan, siihen mihin kesällä istutetaan kirsikkapuita. Isä lupasi että kun lumet sulaa niin hankitaan sille kunnollinen hautakivi.

Kuusi ja puoli vuotta se ehti meillä olla. Siinä ajassa ehtii kokea niin paljon ja kiintyä niin kovasti että luopuminen tuntuu kamalalta. Se oli perheenjäsen, yhtä rakas kuin muutkin.

Mutta nyt siihen ei ainakaan enää satu. Se oli niin sairas loppuaikoinaan että yöt olivat sille kauhean vaikeita, eikä se jaksanut enää syödäkään, se oli kamalan laiha, eikä käydä ulkona, vaan teki tarpeensa sisälle.

R.I.P Napoleon, "Nappe", pieni kiinanharjakoirapoika joka pääsi pois kylmästä.
Kiitos kaikesta.

"Ei sua minusta voi erottaa, jäät osaksi mieleni maisemaa"

Minulla on kamalan, kamalan, kamalan kova ikävä. Joka päivä.

 

 

 

 

 

Kirjoitin tämän blogimerkinnän Napen kuolinpäivänä, mutta lisäsin sen tänne vasta tänään koska koneeni on tilttailut koko kuukauden, enkä ole päässyt kirjoittamaan.

 

 

 

 

Minun pientä koiraani ei enää ole.