Tänään oli taas psykitarilla käynti tarinassa. Kerroin hänelle miten kauhean paha olla minulla on ollut viime aikoina, ja miten itsetuhoiset ajatukseni ovat palanneet. Hänkin käski näyttää kädet, ja kun selitin pidemmälle ahdistustani niin tuli jonkinlainen purkaus ja minua alkoi itkettää. Yleensä en koskaan häpeä itkemistä, minusta ei ole mitään väärää siinä että näyttää tunteitaan. Mutta jostain syystä tällä kertaa tuntui tosi pahalta itkeä sen psykiatrin nähden. Tuntui kauhean heikolta.

Mutta kaikista pahinta oli, että hän ehdotti minulle osastoa uudestaan! Kysyi, että tuntuu niin pahalta että haluaisin osastolle. Säikähdin, ja sanoin heti että ei missään nimessä. Tai selitin, että luultavasti minun olisi siellä helpompi olla, koska suuri osa ahdistuksesta johtuu kodista, mutta että en halua lähteä sinne koska pelkään että joutuisin olemaan taas monta kuukautta. Jos voisinkin olla vaikka vain muutaman päivän kriisillä päätä selvittämässä, niin se kävisi, mutta ne kuitenkin haluaisivat minut jaksolle sen jälkeen. Ihan kuin viimeksikin. Sanoin myös että minulla on niin paljon keskeneräisiä asioita kotona, ja moni asia on juuri järjestymässä, enkä en voi lähteä pois pitkäksi aikaa.

Huh. Suurin virhe oli, että olin niin säikähtänyt, että menin tyhmyyksissäni kertomaan äidille tuosta. Hän suuttuu muutenkin, jos sanon että minulla on paha olla. Hänen mielestään olen jo parantunut, enkä saisi edes ajatella mitään muuta kuin iloisia asioita. Ihan kuin minulla ei olisi oikeutta olla surullinen. Hän suuttuu, ja alkaa huutaa jos sanon niin. Eilenkin kun minua ahdisti yöllä niin kovasti, etten saanut unta ja itkin niin että isä kuuli ja tuli kysymään pelottaako minua, niin äiti suuttui heti. "Höpö höpö! Idioottimaista, ei sinulla ole mitään syytä. Mene nukkumaan ja ole hiljaa."

Nyt hän raivostui kun kuuli että minulle oli ehdotettu osastoa. Hän alkoi heti suuren ääneen pauhata että "mitä ihmettä sinä oikein puhut sille, sinähän olet ihan iloinen ja normaali, kun me ostettiin sinulle uusia vaatteitakin". (Miksi materialistiksi hän minua oikein luulee?) Hänen mielestään minä olen ja minun pitää olla täysin terve. Hän vaatii niin, eikä suostu hyväksymään sitä etten olekaan.

Tänään oli myös ensimmäinen ratsastustuntini yli puoleen vuoteen, mutta siitä kerron myöhemmin.

En kyllä lähde takaisin kiduttamoon.