Terapiassa käynti alkoi uudestaan tänään. En pidä nykyisestä psykiatristani, mutta en jaksa valittaa kun ne eivät koskaan kuuntele.

Ja tämä päivä oli kamala, kamala, kamala, koska sorruin. Ahmin ensimmäistä kertaa tosi pitkään aikaan PALJON. Niin paljon että itkettää. En ymmärrä mikä minuun meni, olinhan päättänyt niin monta kertaa että tällä kertaa en sorru kertaakaan, olen vahva enkä syö kunnes olen ohut kuin kaisla. Ja se melkein onnistui. Oli mennyt hyvin jo jonkin aikaa. Ja nyt minä menin pilaamaan kaiken! Kaikki nälkä ihan turhaan. Olen tahdonvoimaton, surkea, häviäjä. Kuljin kaupasta toiseen ja ostin syötävää. Söin edellisen, ja ostin taas lisää, ostin niin paljon etten jaksanut lopulta syödä puoliakaan ostamastani ja laukkuni on niin täynnä kaikkea paskaa ettei se mahdu kiinni. Miksi ihmeessä menin tekemään sen? Miksen estänyt itseäni? En vain käsitä miten voin tehdä sellaista, kaiken sen jälkeen mitä olen tehnyt jotta pääsisin eroon entisestä itsestäni.

 

Tunnen itseni heikoksi. En koskaan halua myöntää ääneen, että tarvitsisin muita ihmisiä, mutta oikeasti haluaisin että joku vain tulisi ja olisi lähelläni hetken. Ihan vain hetken, jotta tietäisin että olen vielä olemassa. Etten ole vielä hävinnyt, kylmään ja kaikkien tavoittamattomiin. Että uskaltaisin nukahtaa rauhallisena, enkä olisi joka ilta levoton ja itkuinen niin kauan että väsyn itseeni ja nukahdan viimein.

Ja että tietäisin että merkitsen jotakin jollekulle. Etten ole samantekevä.  Että saisin ajatella, että joku haluaa että olen olemassa.

 

Mutta minä olen jo liian iso lohdutettavaksi.