Älytön, tajuton stressi kaikesta. Tuntuu että hermot katkeilee yksi kerrallaan ja kädet tärisee. Olen tullut jostain syystä yhä entistä perfektionistisemmäksi, vaadin itseltäni täydellistä suoritusta kaikessa, kasin arvoinen tulos ei kelpaa. Huomenna alkaa lukion ensimmäinen koeviikko, ja stressaan sitä niin etten saa henkeä. Onneksi alkaa pehmeästi helpohkolla kokeella, huomenna on kuvataiteen portfolion palautus ja koetyö, eli ei mitään ylimaallisen vaikeaa, tai mitään mihin pitäisi lukea kauheasti. Se portfolio vaan pitää saada vielä valmiiksi.

 

Tänään oli minun hoitoneuvotteluni. Sovittiin terapian jatkamisesta ja lääkemääristä. Minä vihaan hoitoneuvotteluja, vihaan vihaan vihaan. Niissä puhutaan minusta kuin minä en olisi paikalla, minä olen kohde, kuin lemmikki  jonka tulevaisuutta suunnitellaan. Inhoan sitä kun joudun selittämään ajatuksiani ja ahdistuksiani samalla kun vanhempani istuvat siinä kuuntelemassa. Inhoan lääkärin typeriä, asiaankuulumattomia toteamuksia, kuten "kuulin että olit pitänyt valkoisiakin vaatteita. Hyvä, vaikka vähän petyin kun pukeuduit taas noin synkästi."

Siitä erityisesti raivostuin. Minun vaatteeni ja pukeutumistyylini ei kuulu arvon rouva lääkärille paskaakaan. Hoitakoon asiallisesti sen, mistä palkkansa saa ja jättäköön toisten asujen arvostelemisen sikseen. En minä sinne vaatteistani tule keskustelemaan, vaan mielialastani, ja niillä taas ei ole mitään tekemistä keskenään. Tai jos onkin, niin korkeintaan niin, että mitä iloisempi olen niin sitä synkempiä vaatteita pidän. (koska pidän niistä eniten, iloisena haluan näyttää sellaiselta josta itse pidän)

Puntarille en ole edes noussut, en ole uskaltanut. Tiedän kuitenkin että painoni on varmasti noussut kattolukemiin.

Siellä oli tyttö. Se tyttö oli laiha. Laihempi kuin minä. Minä katsoin lattiaa. Se tyttö juoksi pihalla veljiensä kanssa. Siellä tarjottiin keksejä ja vihreää mehua. Minä en ottanut mutta äiti laittoi minun lautaselleni kaksi ja vahti että söin ne. Olisin halunnut sylkeä ne pois, mutta en voinut. Koko ajan katselin sitä laihaa tyttöä ja samalla työnsin itseeni lisää läskiä ja pääni sisällä kiljuin. Kun äiti ei katsonut, syötin loput keksini koiralle.

-

Käytiin tädin luona kylässä. Oli mukava reissu ja minusta oli kivaa nähdä tätiä, mutta tunsin itseni läskiäkin läskimmäksi.

Huomenna olen paastolla. Ylihuomenna en aio syödä kuin ananaspaloja ja vettä.

Vielä musta tulee laihin, pienin, kevein, olemattomin, ohuin, littein, hentoisin, haurain, luisevin, hoikin, näkymättömin, nuorin, siroin.

 

On pakko tulla.

 

Tämä päivä on kulunut lähinnä siinä, että olen joka hetki vain odottanut että koulu loppuisi ja pääsisin kotiin nukkumaan. En jaksa enää mitään. En jaksa tehdä mitään, en jaksa puhua kenellekään, en jaksa syödä mutten jaksa laihduttaakaan. Olen vain väsynyt, koko ajan. Nukun kun en tahdo olla hereillä. Jos olen hereillä, olen vain koko ajan ahdistunut kaikesta joten on sama nukkua. Pääsee hetkeksi ajattelemasta.

Mutta koulunkaan jälkeen en päässyt kotiin. Oli LoLi.  (kotipaikkakuntani otakukerho, johon kuulun kavereideni kanssa) En olisi muuten mennyt, mutta yksi kavereistani pakotti minut tulemaan paikalle, koska halusi ottaa ryhmäkuvan kaikista kavereistaan siellä. En vain ymmärrä miksi hän halusi minut siihen, kun hän ei edes ole minun kanssani enää juuri koskaan.  Häntää kiinnostaa vain uudet, jännittävät kaverinsa. Minä olen vanha ja tylsä ja turhanpäiväinen. Mutta menin silti, vaikken olisi tahtonutkaan.

Olisi pitänyt mennä kotiin. Jos olisin mennyt kotiin, päiväni olisi ollut ehkä ihan kohtuullinen. Olisin nukkunut, niin mitään kovin ikävää ei olisi ehtinyt tapahtua. Mutta koska nyt en mennyt sinne kotiin, niin menin kauppaan, ostaakseni jotain syötävää sinne kerhoon. Nyt mietin, että miksi, kun olisin yhtä hyvin voinut olla syömättä koko päivän. Se, että aioin hankkia taas lisää lihotusainetta itselleni, olisi ollut jo ihan tarpeeksi ikävää itsessäänkin.

 

 

Meillä on kotona nykyään sietämätöntä. Kaikki riitelevät koko ajan ja huutavat toisilleen. Äiti syyttää minua kaikesta, mikä menee vähänkin väärin ja haukkuu minua. Viikonloppuna häneltä oli hävinnyt 150€, jotka hän oli nostanut käteiseksi maksaakseen jotakin. Maanantaiaamuna heräsin siihen, että isä karjui raivosta punaisena sänkyni vieressä ja melkein repi minut sängystä. Hän huusi että miten kehtaan alentua johonkin niin alhaiseen ja selkärangattomaan tekoon, että varastan rahaa, ja vielä omalta äidiltäni. Äiti oli sanonut isälle ihan totena että minä olin varastanut ne. Valehdellut siis. Hänellä ei ollut minkäänlaista näyttöä siitä, että minä olisin syyllinen mutta hän oli vain päättänyt että minä olin ottanut ne. Isä huusi minulle, eikä kuunnellut kun yritin selittää etten ollut niitä ottanut, ja minä suutuin ja pahoitin mieleni, mutta ennen kaikkea loukkaannuin. En mennyt kouluun, koska minulla oli aika sairaalaan, joka oli toisella paikkakunnalla. Äidin piti viedä minut sinne, kun hän käy siellä töissä. Koko aamun hän huusi minulle rahoistaan ja käski minua palauttamaan ne. (rahat, joita en ollut ottanut- joiden en ollut tiennyt edes olevan olemassakaan) Hän huusi ja vaati ja vaati ja vaati, ja sanoi ettei vie minua ennen kuin olen palauttanut varastamani rahat.  Lopulta en enää jaksanut kuunnella, ja kävin nostamassa pankista, omalta tililtäni hänelle sen 150 euroa. Mutta olin hänelle ihan kauhean vihainen. Ensinnäkin siksi, että olen tehnyt kahtena kesänä kovasti töitä saadakseni rahaa säästöön opiskelemista varten, ja nyt oma äitini vie sitä minulta vääryydellä. Ja toiseksikin siksi, että korkea moraali on minulle kaikista tärkeimpiä asioita elämässäni, ja se, että minua kivenkovaan väitetään varkaaksi on yksi pahimmanlaatuisista loukkauksista. Mutta ei vielä mitään siihen verrattuna mitä äiti myöhemmin keksi väittää.

 

Tänään menin siis sinne kauppaan. Yritin ostaa ruokaa omilla rahoillani, mutta myyjät sanoivat että tarvitsen lupalapun. Äitini oli soittanut sinne ja sanonut, etten minä saa ostaa sieltä jos minulla ei ole lupalappua, koska olen muka varastanut hänen ruokatililtään. Myyjät katsoivat minua paheksuvasti ja minua hävetti ihan hitosti. Suutuin, oikeastaan äidille, mutta purin kiukkuni myyjiin, ja tiuskin heille lähtiessäni ja sanoin etten ikinä tulisi siihen kauppaan.  Nyt sekin hävettää minua. LoLissakin olin kiukkuinen enkä puhunut kenenkään kanssa, kuvaankin suostuin aika vastentahtoisesti. Mutta kaikista pahin valhe ja raivonaihe tuli vasta kerhon jälkeen.

Isä haki minut. Autossa hän alkoi kysellä minulta kummallisia asioita, enkä ensin ymmärtänyt yhtään mistä oli kyse. Lopulta isä kysyi jotakin joka iski minun absolutistinsieluuni ja selkärankaani kuin veitsi: "Tunnetko sinä ketään, joka käyttää huumeita? Tiedätkö sinä mistä niitä saa?"

Ensin jähmetyin paikalleni, kun tajusin mitä isä oli koko ajan ajatellut. Sitten pyysin pysäyttämään auton. Kiljuin, raivosin, huusin, itkin, kirosin ja karjuin. Olin ihan hysteerinen. Äiti on syyttänyt minua elämäni aikana melkein kaikesta mahdollisesta, mutta koskaan, koskaan, koskaan, eikä milloinkaan ikinä mistään niin kamalasta, joka niin täysin loukkaisi kaikkia syvimmälle itseeni juurruttamia periaatteita.

 

Äiti oli sanonut isälle, että epäilee että minä varastin ne rahat jotta voisin ostaa huumeita. Huumeita! Minun oma äitini, joka ihan varmasti tietää että minä olen kaikista raivoraittein ja absolutistisin ihminen koko meidän lukiossa, väitti että minä käytän huumeita. Että minä varastan rahaa omalta äidiltäni ostaakseni niitä. (Hän perusteli väitettään sillä että kun "sillä on aina rahaa ja aina sitä kuluu koko ajan ihan hirveästi, ja aina se pyytää vaan lisää rahaa")

Sitä minä en enää jaksanut. Minun oloni oli jotain niin hirveää että juoksin suoraan yläkertaan omaan huoneeseeni ja itkin, itkin ja nukahdin. Puoli tuntia sitten heräsin, tullakseni kirjoittamaan tänne.

 

--

Sain luettua loppuun kirjan "Lumikukka ja salainen viuhka". Se on lainassa yhdeltä tytöltä joka on minun ryhmässäni lukiossa. Se oli hyvä kirja. Minä pidin siitä erityisen paljon, mutta vielä enemmän alkupuolelta keskivaiheille asti, lopusta en niinkään sitten pitänyt, mutta sekin oli hienosti kirjoitettu.

 

Minulla on hirveä stressi kaikesta mitä pitäisi tehdä. Äidinkieleen pitäisi viimeinkin tehdä käsitekartta, joka piti palauttaa jo varmaan kaksi viikkoa sitten, ja muistikirja kirjasta jota en ole vielä edes lukenut. Portfoliot pitäisi tehdä molempiin kuvataidekursseihin. (kuvataiteeseen ja maalaukseen) ihan kohta on koeviikko, enää viikko on aikaa lukea ja lukeakin pitäisi ihan hitosti. En millään ehdi kaikkea. Ainakaan kun en saa itseäni edes ylös sängystä kun olen koko ajan niin ylitsepääsemättömän väsynyt.

Haluaisin jaksaa laihduttaa, että elämässäni olisi edes jotakin mikä pitäisi sen kasassa, ja miksi pitää jaksaa nousta ylös. Jotakin, jossa edetä ja josta pitää kiinni. Minä haluan laihtua. Kun vaan saisi jostakin kerettyä tarpeeksi energiaa.

 

Juuri nyt en kyllä jaksa mitään. Tekisi mieli puhua jonkun kanssa. Ihan puhua vaan, ei välttämättä edes mistään kovin tärkeästä, kunhan vain olisi joku jonka kanssa voisi jutella jostakin. Mutta minulla ei enää oikeastaan ole varsinaisia ystäviä ja perheeni pitää minua varkaana ja petturina. Ystävät hävisivät johonkin, kun ne löysivät uusia ystäviä- kai minä keskityn niin paljon itseeni ja omiin ongelmiini ja jaksamiseeni ja siihen että ylipäätään pysyn elämässä mukana etten ole kovin ideaali ystävä. Tai sitten olen vain muuten vain tylsä. Tai sitten ystäväni vain yksinkertaisesti halusivat vaihtaa uudempaan malliin.

Eilen koko vuoden aikainen edistymiseni nollautui.

 

Ja olen taas samassa tilanteessa kuin vuosi sitten. Olen taas lähtökohdassa. Kaikki alkaa alusta. Juuri niin kuin pelkäsin. Minä en parannu ikinä, vaan aina kun olen päässyt vähän ylemmäs, niin jokin laukaisee kaiken taas ja putoan takaisin alkuun. Aloitan uudestaan ja uudestaan ja itken samat itkut uudelleen, viillän samat haavat auki ja karjun samat painajaiset läpi. Samat, samat, samat.

Minua turhauttaa niin helvetisti, että olen tuhlannut kokonaisen vuoden. Kokonaisen vuoden elämästäni, vaikka koko ajan olen päättänyt että olisin laihempi, parempi, onnellisempi, täydellisempi, sosiaalisempi ja kaikkea sitä mitä minun halutaan olevan, ja kuitenkin olen ihan samanlainen kuin aina ennenkin. Hukkaan aikaani
ja hukkaan tätä hemmetin nuoruuttani ja junnaan vain paikoillani. MIKSI MINÄ EN JO LAIHDU?

Muistan vielä kuin se olisi tapahtunut eilen, kun tasan vuosi sitten makasin mummolan nurmikolla tuijottelemassa taivasta ja päätin pyhästi että "Vuoden päästä minä olen laiha. Vuoden päästä olen sellainen kuin olen aina halunnutkin olla. Minulla on vuosi aikaa."
Muistan, miten olin onnellinen ajatellessani
miten ihanaa olisi olla laiha, lukioon menessä olisin jo laihtunut. Ja kuitenkin olen ihan yhtä kuvottava kuin ennenkin.

Eilen en enää kestänyt sitä. "Lakkaa nyt jumalauta hukkaamasta aikaasi ja tee jotain!" Eilen taas luovutin ja aloitin kaiken alusta. Lähdin juoksemaan. Juoksin ja juoksin, ja minusta tuntui ensin että oksennan ja sitten että pyörryn, olin kipeä enkä ollut syönyt mitään kahteen päivään, enkä millään olisi jaksanut mutta pakotin itseni. Juoksin, vaikka minusta tuntui että kuolen. Juoksin ja juoksin, pahan olon yli, niin kauan kunnes lopulta kipu kävi niin
sietämättömäksi että jalat pysähtyivät itsestään. Keho ei suostunut kantamaan pidemmälle. Itkin, ja minusta tuntui yhtä aikaa kauhean pahalta ja kauhean hyvältä.

Eilen olin taas se sama, pelokas raunio kuin vuosi sitten. Sama, joka päätti lopettaa oman elämänsä. Sama, joka vietiin suljettujen ovien taakse parantumaan. Sama, jonka pelättiin menneen liian rikki. Sama joka oli vähällä luovuttaa. Minua pelotti niin kauheasti, että se kaikki alkaa taas alusta, että en kestänyt. Minä en halua muuttua taas samanlaiseksi, minä haluan olla vain laiha ja terve ja onnellinen niin kuin kaikki muutkin, ihan tavallinen nuori.

Äiti raivostui. Hän sai minut pelkäämään yhä enemmän. Isä oli rauhallinen, mutta kauhean surullinen. Äiti karjui. Isä piti minua sylissään ja puhui hiljaisella äänellä.
"Sinä et saa enää ikinä viilellä."

 

Minä haluaisin luvata etten enää koskaan tee niin, mutta en uskalla.. en halua pettää taas yhtä lupausta. Jos kaikki alkaa ahdistaa niin ettei sitä kestä, niin en voi luvata isälle että pystyisin hillitsemään itseni.

Ja tunnen itseni kamalan syylliseksi sen takia. Isä toivoo ja luottaa niin kovasti siihen, että parannun, että en kestäisi rikkoa sitä toivoa. Hän haluaisi niin kovasti nähdä minut onnellisena ja unohtaa että mitään muuta koskaan olikaan. Ei minulla ole oikeutta pettää isän luottamusta.

Mutta kun en ole vielä parantunut.

 

Ja minua inhottaa se, että sorruin taas viiltämään, ja vielä niin näkyvälle paikalle kuin ranteeseen. Vihaan sitä, kun joutuu koko ajan varomaan ettei kukaan vain näkisi, ja pitämään pitkähihaisia paitoja ja hansikkaita ja vaikka mitä. Pahimpia ovat liikunnantunnit. Ja pelkään, että niistä jää arvet vielä senkin jälkeen kun ne ovat parantuneet, niin kuin joistakin aiemmista on jäänyt.. sitten ei pääse ikinä eroon peittelystä. Taaskaan ei osaa muuta kuin ihmetellä omaa ajattelemattomuuttaan.