Älytön, tajuton stressi kaikesta. Tuntuu että hermot katkeilee yksi kerrallaan ja kädet tärisee. Olen tullut jostain syystä yhä entistä perfektionistisemmäksi, vaadin itseltäni täydellistä suoritusta kaikessa, kasin arvoinen tulos ei kelpaa. Huomenna alkaa lukion ensimmäinen koeviikko, ja stressaan sitä niin etten saa henkeä. Onneksi alkaa pehmeästi helpohkolla kokeella, huomenna on kuvataiteen portfolion palautus ja koetyö, eli ei mitään ylimaallisen vaikeaa, tai mitään mihin pitäisi lukea kauheasti. Se portfolio vaan pitää saada vielä valmiiksi.

Tänään oli minun hoitoneuvotteluni. Sovittiin terapian jatkamisesta ja lääkemääristä. Minä vihaan hoitoneuvotteluja, vihaan vihaan vihaan. Niissä puhutaan minusta kuin minä en olisi paikalla, minä olen kohde, kuin lemmikki  jonka tulevaisuutta suunnitellaan. Inhoan sitä kun joudun selittämään ajatuksiani ja ahdistuksiani samalla kun vanhempani istuvat siinä kuuntelemassa. Inhoan lääkärin typeriä, asiaankuulumattomia toteamuksia, kuten "kuulin että olit pitänyt valkoisiakin vaatteita. Hyvä, vaikka vähän petyin kun pukeuduit taas noin synkästi."

Siitä erityisesti raivostuin. Minun vaatteeni ja pukeutumistyylini ei kuulu arvon rouva lääkärille paskaakaan. Hoitakoon asiallisesti sen, mistä palkkansa saa ja jättäköön toisten asujen arvostelemisen sikseen. En minä sinne vaatteistani tule keskustelemaan, vaan mielialastani, ja niillä taas ei ole mitään tekemistä keskenään. Tai jos onkin, niin korkeintaan niin, että mitä iloisempi olen niin sitä synkempiä vaatteita pidän. (koska pidän niistä eniten, iloisena haluan näyttää sellaiselta josta itse pidän)

Puntarille en ole edes noussut, en ole uskaltanut. Tiedän kuitenkin että painoni on varmasti noussut kattolukemiin.