Tämä päivä on kulunut lähinnä siinä, että olen joka hetki vain odottanut että koulu loppuisi ja pääsisin kotiin nukkumaan. En jaksa enää mitään. En jaksa tehdä mitään, en jaksa puhua kenellekään, en jaksa syödä mutten jaksa laihduttaakaan. Olen vain väsynyt, koko ajan. Nukun kun en tahdo olla hereillä. Jos olen hereillä, olen vain koko ajan ahdistunut kaikesta joten on sama nukkua. Pääsee hetkeksi ajattelemasta.

Mutta koulunkaan jälkeen en päässyt kotiin. Oli LoLi.  (kotipaikkakuntani otakukerho, johon kuulun kavereideni kanssa) En olisi muuten mennyt, mutta yksi kavereistani pakotti minut tulemaan paikalle, koska halusi ottaa ryhmäkuvan kaikista kavereistaan siellä. En vain ymmärrä miksi hän halusi minut siihen, kun hän ei edes ole minun kanssani enää juuri koskaan.  Häntää kiinnostaa vain uudet, jännittävät kaverinsa. Minä olen vanha ja tylsä ja turhanpäiväinen. Mutta menin silti, vaikken olisi tahtonutkaan.

Olisi pitänyt mennä kotiin. Jos olisin mennyt kotiin, päiväni olisi ollut ehkä ihan kohtuullinen. Olisin nukkunut, niin mitään kovin ikävää ei olisi ehtinyt tapahtua. Mutta koska nyt en mennyt sinne kotiin, niin menin kauppaan, ostaakseni jotain syötävää sinne kerhoon. Nyt mietin, että miksi, kun olisin yhtä hyvin voinut olla syömättä koko päivän. Se, että aioin hankkia taas lisää lihotusainetta itselleni, olisi ollut jo ihan tarpeeksi ikävää itsessäänkin.

 

 

Meillä on kotona nykyään sietämätöntä. Kaikki riitelevät koko ajan ja huutavat toisilleen. Äiti syyttää minua kaikesta, mikä menee vähänkin väärin ja haukkuu minua. Viikonloppuna häneltä oli hävinnyt 150€, jotka hän oli nostanut käteiseksi maksaakseen jotakin. Maanantaiaamuna heräsin siihen, että isä karjui raivosta punaisena sänkyni vieressä ja melkein repi minut sängystä. Hän huusi että miten kehtaan alentua johonkin niin alhaiseen ja selkärangattomaan tekoon, että varastan rahaa, ja vielä omalta äidiltäni. Äiti oli sanonut isälle ihan totena että minä olin varastanut ne. Valehdellut siis. Hänellä ei ollut minkäänlaista näyttöä siitä, että minä olisin syyllinen mutta hän oli vain päättänyt että minä olin ottanut ne. Isä huusi minulle, eikä kuunnellut kun yritin selittää etten ollut niitä ottanut, ja minä suutuin ja pahoitin mieleni, mutta ennen kaikkea loukkaannuin. En mennyt kouluun, koska minulla oli aika sairaalaan, joka oli toisella paikkakunnalla. Äidin piti viedä minut sinne, kun hän käy siellä töissä. Koko aamun hän huusi minulle rahoistaan ja käski minua palauttamaan ne. (rahat, joita en ollut ottanut- joiden en ollut tiennyt edes olevan olemassakaan) Hän huusi ja vaati ja vaati ja vaati, ja sanoi ettei vie minua ennen kuin olen palauttanut varastamani rahat.  Lopulta en enää jaksanut kuunnella, ja kävin nostamassa pankista, omalta tililtäni hänelle sen 150 euroa. Mutta olin hänelle ihan kauhean vihainen. Ensinnäkin siksi, että olen tehnyt kahtena kesänä kovasti töitä saadakseni rahaa säästöön opiskelemista varten, ja nyt oma äitini vie sitä minulta vääryydellä. Ja toiseksikin siksi, että korkea moraali on minulle kaikista tärkeimpiä asioita elämässäni, ja se, että minua kivenkovaan väitetään varkaaksi on yksi pahimmanlaatuisista loukkauksista. Mutta ei vielä mitään siihen verrattuna mitä äiti myöhemmin keksi väittää.

 

Tänään menin siis sinne kauppaan. Yritin ostaa ruokaa omilla rahoillani, mutta myyjät sanoivat että tarvitsen lupalapun. Äitini oli soittanut sinne ja sanonut, etten minä saa ostaa sieltä jos minulla ei ole lupalappua, koska olen muka varastanut hänen ruokatililtään. Myyjät katsoivat minua paheksuvasti ja minua hävetti ihan hitosti. Suutuin, oikeastaan äidille, mutta purin kiukkuni myyjiin, ja tiuskin heille lähtiessäni ja sanoin etten ikinä tulisi siihen kauppaan.  Nyt sekin hävettää minua. LoLissakin olin kiukkuinen enkä puhunut kenenkään kanssa, kuvaankin suostuin aika vastentahtoisesti. Mutta kaikista pahin valhe ja raivonaihe tuli vasta kerhon jälkeen.

Isä haki minut. Autossa hän alkoi kysellä minulta kummallisia asioita, enkä ensin ymmärtänyt yhtään mistä oli kyse. Lopulta isä kysyi jotakin joka iski minun absolutistinsieluuni ja selkärankaani kuin veitsi: "Tunnetko sinä ketään, joka käyttää huumeita? Tiedätkö sinä mistä niitä saa?"

Ensin jähmetyin paikalleni, kun tajusin mitä isä oli koko ajan ajatellut. Sitten pyysin pysäyttämään auton. Kiljuin, raivosin, huusin, itkin, kirosin ja karjuin. Olin ihan hysteerinen. Äiti on syyttänyt minua elämäni aikana melkein kaikesta mahdollisesta, mutta koskaan, koskaan, koskaan, eikä milloinkaan ikinä mistään niin kamalasta, joka niin täysin loukkaisi kaikkia syvimmälle itseeni juurruttamia periaatteita.

 

Äiti oli sanonut isälle, että epäilee että minä varastin ne rahat jotta voisin ostaa huumeita. Huumeita! Minun oma äitini, joka ihan varmasti tietää että minä olen kaikista raivoraittein ja absolutistisin ihminen koko meidän lukiossa, väitti että minä käytän huumeita. Että minä varastan rahaa omalta äidiltäni ostaakseni niitä. (Hän perusteli väitettään sillä että kun "sillä on aina rahaa ja aina sitä kuluu koko ajan ihan hirveästi, ja aina se pyytää vaan lisää rahaa")

Sitä minä en enää jaksanut. Minun oloni oli jotain niin hirveää että juoksin suoraan yläkertaan omaan huoneeseeni ja itkin, itkin ja nukahdin. Puoli tuntia sitten heräsin, tullakseni kirjoittamaan tänne.

 

--

Sain luettua loppuun kirjan "Lumikukka ja salainen viuhka". Se on lainassa yhdeltä tytöltä joka on minun ryhmässäni lukiossa. Se oli hyvä kirja. Minä pidin siitä erityisen paljon, mutta vielä enemmän alkupuolelta keskivaiheille asti, lopusta en niinkään sitten pitänyt, mutta sekin oli hienosti kirjoitettu.

 

Minulla on hirveä stressi kaikesta mitä pitäisi tehdä. Äidinkieleen pitäisi viimeinkin tehdä käsitekartta, joka piti palauttaa jo varmaan kaksi viikkoa sitten, ja muistikirja kirjasta jota en ole vielä edes lukenut. Portfoliot pitäisi tehdä molempiin kuvataidekursseihin. (kuvataiteeseen ja maalaukseen) ihan kohta on koeviikko, enää viikko on aikaa lukea ja lukeakin pitäisi ihan hitosti. En millään ehdi kaikkea. Ainakaan kun en saa itseäni edes ylös sängystä kun olen koko ajan niin ylitsepääsemättömän väsynyt.

Haluaisin jaksaa laihduttaa, että elämässäni olisi edes jotakin mikä pitäisi sen kasassa, ja miksi pitää jaksaa nousta ylös. Jotakin, jossa edetä ja josta pitää kiinni. Minä haluan laihtua. Kun vaan saisi jostakin kerettyä tarpeeksi energiaa.

 

Juuri nyt en kyllä jaksa mitään. Tekisi mieli puhua jonkun kanssa. Ihan puhua vaan, ei välttämättä edes mistään kovin tärkeästä, kunhan vain olisi joku jonka kanssa voisi jutella jostakin. Mutta minulla ei enää oikeastaan ole varsinaisia ystäviä ja perheeni pitää minua varkaana ja petturina. Ystävät hävisivät johonkin, kun ne löysivät uusia ystäviä- kai minä keskityn niin paljon itseeni ja omiin ongelmiini ja jaksamiseeni ja siihen että ylipäätään pysyn elämässä mukana etten ole kovin ideaali ystävä. Tai sitten olen vain muuten vain tylsä. Tai sitten ystäväni vain yksinkertaisesti halusivat vaihtaa uudempaan malliin.