Kävin äsken puntarilla. Olin laihtunut kilon. Painan nyt saman verran kuin painoin viime kesänä kevyimmilläni. (En kerro paljonko, koska häpeän sitä. Olen edelleen läski.) Olen siis laihtunut lähtöpainosta yhteensä seitsemän kiloa.

 

Mutta se ei ole läheskään tarpeeksi. Painan yhä ihan liikaa. En ole lähelläkään ihannepainoani. Sinne on vielä pitkä matka.. Mutta olen vakaasti päättänyt päästä sinne.

Pääsin tällä viikolla kotiin. Pois osastolta. Kokonaan. (Helpotus, koska nyt voin keskittyä kunnolla laihtumiseen) Terapia jatkuu avohoidossa, ja tänään olisi pitänyt olla ensimmäinen kerta. Isä haki minut kesken koulun, kun piti lähteä tarinaan. (Sairaala on n. 40km päässä) Kun oltiin melkein perillä, terapeutti soitti ja sanoi ettei se olekaan tänään, koska hän oli sairastunut.

Isä vei minut sitten Hesburgeriin. Panikoin, koska pelkäsin etten pysty vastustamaan kiusausta ja päädyn ostamaan hampurílaisannoksen. Otin sitten kanasalaatin, vaikka teki kauheasti mieli hampurilaista. Onneksi. Mutta silti harmittaa, kun olin päättänyt pitää tämän päivän paastoa.

 

Yksi kavereistani (tällä hetkellä ainoa oikeasti läheinen) on alkanut rasittavaksi. Hän huomauttelee koko ajan siitä, kun en syö koulussa ja vihjailee kaikkea, jos vaikka sanon että minua paleltaa niin hän pitää kauhean luennon että miten se johtuu siitä etten syö. Tiedänhän minä sen itsekin. Tänäänkin hän taas aloitti, "Jos ei syö tarpeeksi niin ei saa tarpeeksi kaikkia aineita ja sitten tulee puutostiloja ja anemia." Niin kai, mutta ne tulevat vasta myöhemmässä vaiheessa, ja laihtuminen on minulle tärkeämpää.

Rasittavaa. Kukaan muu ei välitä vaikka en syökään. Miksi hänen pitää alkaa puuttua siihen?

 

Teki ihan kauheasti mieli karkkia, joten söin pakastettuja vadelmia. Ne toimivat, karkinhimo lähti.