Paketissa ei lue.

Äiti teki päänahkaani sitruunahoidon, koska se on alkanut haista, hilseillä ja punoittaa ja hiuksia on lähtenyt enemmän kuin normaalisti. Kutina ainakin loppui, ja tuntuu ihanan raikkaalta.

En halua takaisin osastolle. Minä haluan kotiin ja ystävieni, kaltaisteni joukkoon. Olen tullut osastolla kauhean yksinäiseksi ja sulkeutuneeksi. Minä, joka aikaisemmin olin niin puhelias ja sosiaalinen. (Välillä liiankin puhelias.) En osaa enää olla ihmisten kanssa, olen erakoitunut. En osaa enää puhuakaan, osaan vain kirjoittaa. Ja olen alkanut jopa jollain tavalla nauttia yksinäisyydestä, olen nykyään aina yksin huoneessa piirtämässä tai kirjoittamassa enkä koskaan mene yhteisiin tiloihin jos ei ole pakko. Ahdistun jos minut pakotetaan muiden seuraan. Katson tv:täkin yksin lukuhuoneessa enkä salissa niin kuin muut. Hoitajat valittavat siitäkin, sanovat että minun pitäisi olla enemmän ihmisten ja vähemmän kirjojen kanssa.

Mutta en minä jaksa. En jaksa kuluttaa vähäistä energiaani ihmisten kanssa seurusteluun, ja yksin olo on jotenkin turvallista. Kukaan ei voi satuttaa. Ja sitä paitsi tiedän jo etukäteen että olen huono ja tylsä ihminen eikä kukaan oikeasti välitä tai ole kiinnostunut minusta. Miksi minun pitäisi sitten esittää ja tunkea heidän seuraansa?

Siellä on vain yksi tyttö, jolle osaan puhua, ja hän on ihan mukava mutta kauhean erilainen kuin minä. Samanikäinen, mutta kuvittelee olevansa jo aikuinen.