Inhoan itseäni. Inhoaninhoaninhoan.

Äsken kun luin joitain vanhoja kirjoituksiani niin tuli kauhean paha olo. Kun mietin, miten pitkälle olin jo päässyt. Olin laihtunut melkein kymmenen kiloa. Nyt olen varmasti lihonut takaisin, ihan varmasti. Söin joulunakin ihan liikaa, välttelen peilejä koska en halua katsoa itseäni, olen kuvottava, läskiläskiläski. En ole uskaltanut nousta vaa'alle moneen viikkoon, koska tiedän että olen lihonut enkä halua taas aloittaa alusta.

Epätoivo. Ja kaiken lisäksi ahdistaa, ahdistaa niin etten voi olla paikoillani hetkeäkään, enkä varsinkaan nukkua. Olen ihan hermoraunio, kun olen nukkunut niin huonosti koko viikon, vain muutamia tunteja yössä. Se kostautui tänään koulussa, kun melkein pyörryin kesken ranskantunnin. Luokanohjaaja passitti minut sitten terkkarille lepäämään ja meinasi lähettää kotiin, oli soittanut jo mummin hakemaan mutta minä sanoin että olen ihan kunnossa. Ei uskonut, mutta sain silti jäädä kouluun. Se ope tuli juttelemaan minulle jo ihan aamulla, ja yksi toinenkin. Ne kyseli kauheasti miten minulla menee ja miten jaksan. Kaikki tuntuvat kysyvän samaa. Se ahdistaa minua, koska en tiedä mitä niille pitäisi sanoa. Ei niille voi sanoa totuutta, ei semmoiseen kysymykseen voi vastata että "huonosti". Mutta en minä osaa muutakaan sanoa. Sitten pääsyn vain mumisemaan jotain epäselvää.

Minua inhottaa miten opettajat katsovat minua aina kun kuljen ohi, "huolestuneina" ja säälien, inhoan sitä miten ne puhuvat minusta keskenään, ja miten ne koittavat olla seurassani varovaisia. Inhottaa se miten ne joka toinen päivä kyselevät vuorotellen vointiani. Inhottaa se, että olen niiden yleisen tarkkailun kohde. Ne kaikki tietävät että olin sairaalassa, ne kaikki tietävät että olen masentunut, ja jotenkin ne kaikki tietävät senkin, mitä tein.

Ja lisäksi lääkeannostani nostettiin eilen 200mg. Nyt se on 600mg. Ei syönyt osastollakaan niin paljoa. Kävin siis eilen taas terapiassa, pitkästä aikaa ja terapeuttini on vaihtunut. Se entinen siirtyi jonnekin muualle ja nyt minua alkaa hoitaa joku täti. Minä pidin paljon enemmän siitä entisestä.

Näin siellä sairaalassa sitä anorektikkoa, joka oli kanssani osastolla samaan aikaan. Hän halasi minua ja kysyi, miten menee. Hän kertoi päässeensä kotiin juuri ennen joululomaa. Kaikki muutkin olivat kuulemma päässeet, paitsi se minun entinen huonekaverini. Oli mukava nähdä häntä. Hän oli edelleen kauhean laiha.

 

 

Ahdistaa, kuten joka yö nykyään. Kun en saa unta. Makaan vain ja pelkään kuollakseni. Pelkään niin etten uskalla rävähtääkään, en edes kylkeäni kääntää. Saan ihan outoja paniikkikohtauksia tyhjästä. En ymmärrä mistä ne tulevat, mutta yöllä saatan vain istua tai maata sängylläni useita tunteja hiljaa ja tuskaisena, vuorotellen peläten, itkien, hikoillen, kiemurrellen ja taas itkien. Yöt ovat kaikkein pahimpia. Kun olen yksin pimeässä. Minä pelkään pimeää, ihan niin kuin pelkään kaikkea muutakin, ja kaikki kolme yövaloani ovat rikki. Ilman niitä pelkään entistäkin enemmän, enkä uskalla katsoa minnekkään, mutten uskalla sulkeakaan silmiäni. Joskus varis tai joku muu lintu lentää ikkunani takana olevalle parvekkeelle ja kolistelee siellä, ja minä olen aivan varma, että se on se hahmo taas.

Joinakin öinä nukahdan lopulta, kun olen niin väsynyt etten enää vain pysy hereillä. Joskus nukahdan itkuuni. Mutta yhä useammin valvon läpi yön, aamuun asti, ja uskallan kunnolla liikahtaa vasta, kun huoneeni alkaa hieman valaistua tai kun kuulen jonkun muun nousseen.