Pääsin lomalle kotiin, ja koska sairaalassa ei ole tietokonetta käytettävissä, lisään kirjoitukset jälkikäteen perinteisestä päiväkirjastani tänne. Tässä ensimmäinen, päivältä jolloin saavuin sairaalaan:

 

4.9.2007 klo 18:14

Täällä minä nyt sitten olen, ******ssa, ******an sairaalan nuorisopsykiatrian suljetulla osastolla. Seinät ovat valkoiset, samoin kuin lattia, pöydät, ovet, verhot, lamput, patterit, ikkunanpielet ja jopa pyyhkeet.

Täällä on kamalaa. En ole koskaan aikaisemmin ollut missään näin kamalassa paikassa. Tämä on täynnä itseriittoisia pikku teinipaskiaisia, kaikki linnunluisia tirriäisiä jotka tirskuvat sipsutellessaan ohitseni käsivarteni paksuisilla jalloillaan ja liikkuvat tuhisevissa ja hihittävissä laumoissa. Kaiken lisäksi täällä on ihan helvetin ahdistavaa, joka puolella valkeaa ja masentunutta, joka puolella ihmisiä joilla on tyhjä katse silmissään ja elämänhalu tiessään. Ja vihaan olla lukittuna jonnekkin.

Tähän mennessä olen nähnyt vain yhden mielenkiintoisen tyypin, mutta tuskinpa minä häneenkään pääsen tutustumaan, sillä hän lähtee huomenna.

Enkä voi liikkua. En voi tehdä edes vatsalihaksia, minä paisun varmasti kuin pulla täällä enkä laihdu ikinä!

En kestä tätä paikkaa. Minua ahdistaa ihan kauheasti. Ja pelottaa. He aikovat ottaa minusta heti huomenaamulla verikokeen! (Minulla on fobia neuloista, ja siitä että kehooni kosketaan niin, etten itse halua sitä) Hoitajatkin ovat kamalia, varsinkin yksi joka viisastelee ja virnuilee koko ajan ja luulee olevansa hauska.

Soitin SM:lle. (Puhun ystävistäni nimikirjaimilla, koska en halua paljastaa heidän nimiään) Hän kertoi AU:lle ja RR:lle että olen täällä. Soitin myös isälle ja äiti soitti äsken ja kertoi olevansa tulossa.

En kestä olla täällä, enkestäenkestäenkestäenkestäenkestäenkestä! Täällä on kamalaa. Tuntuu että pääni räjähtää.

Miten minun pitäisi muka jaksaa jatkaa elämää kun minulla ei ole enää mitään? Kaikki romahti jo aikoja sitten. Eikä elämä tulee enää koskaan palaamaan ennalleen. Miksi jatkaa sitä jos se on joka tapauksessa yhtä paskaista kärsimystä?

Minä en jaksa. En millään.

Haluan pois.

 

klo 21:30

Ne veivät kännykkäni. Sen saa vasta aamulla takaisin.

---

Ja yllättäin löydän itseni ikävöimästä.. OR:ää? Mahdotonta. En suostu uskomaan itseäni. Mutta haluaisin kuulla hänen naurunsa taas...

klo 23:05

Hiljaisuus on jo.. Minä söin unilääkkeen nukahtamisvaikeuksieni takia. Jännittää. Pelottaa.

Ja minulla on ikävä kotiin. On ikävä ystäviä, isää, äitiä, veljeäni, koiria, ja VAPAUTTA. Sitä, että saa ajaa pyörällä ja kävellä metsässä ilman että kukaan vahtii vieressä. Saa kulkea vapaana luonnossa, maata ruohikossa ja itkeä. Mietiskellä, juosta, olla yksin ajatustensa kanssa. Ikävöin sadetta. Valokuvausta. Ratsastusta. Nettiä. Koulua. Kaikkea.

Haluan kotiin. Haluan pois. haluan kuolla.