Eilen koko vuoden aikainen edistymiseni nollautui.

 

Ja olen taas samassa tilanteessa kuin vuosi sitten. Olen taas lähtökohdassa. Kaikki alkaa alusta. Juuri niin kuin pelkäsin. Minä en parannu ikinä, vaan aina kun olen päässyt vähän ylemmäs, niin jokin laukaisee kaiken taas ja putoan takaisin alkuun. Aloitan uudestaan ja uudestaan ja itken samat itkut uudelleen, viillän samat haavat auki ja karjun samat painajaiset läpi. Samat, samat, samat.

Minua turhauttaa niin helvetisti, että olen tuhlannut kokonaisen vuoden. Kokonaisen vuoden elämästäni, vaikka koko ajan olen päättänyt että olisin laihempi, parempi, onnellisempi, täydellisempi, sosiaalisempi ja kaikkea sitä mitä minun halutaan olevan, ja kuitenkin olen ihan samanlainen kuin aina ennenkin. Hukkaan aikaani
ja hukkaan tätä hemmetin nuoruuttani ja junnaan vain paikoillani. MIKSI MINÄ EN JO LAIHDU?

Muistan vielä kuin se olisi tapahtunut eilen, kun tasan vuosi sitten makasin mummolan nurmikolla tuijottelemassa taivasta ja päätin pyhästi että "Vuoden päästä minä olen laiha. Vuoden päästä olen sellainen kuin olen aina halunnutkin olla. Minulla on vuosi aikaa."
Muistan, miten olin onnellinen ajatellessani
miten ihanaa olisi olla laiha, lukioon menessä olisin jo laihtunut. Ja kuitenkin olen ihan yhtä kuvottava kuin ennenkin.

Eilen en enää kestänyt sitä. "Lakkaa nyt jumalauta hukkaamasta aikaasi ja tee jotain!" Eilen taas luovutin ja aloitin kaiken alusta. Lähdin juoksemaan. Juoksin ja juoksin, ja minusta tuntui ensin että oksennan ja sitten että pyörryn, olin kipeä enkä ollut syönyt mitään kahteen päivään, enkä millään olisi jaksanut mutta pakotin itseni. Juoksin, vaikka minusta tuntui että kuolen. Juoksin ja juoksin, pahan olon yli, niin kauan kunnes lopulta kipu kävi niin
sietämättömäksi että jalat pysähtyivät itsestään. Keho ei suostunut kantamaan pidemmälle. Itkin, ja minusta tuntui yhtä aikaa kauhean pahalta ja kauhean hyvältä.

Eilen olin taas se sama, pelokas raunio kuin vuosi sitten. Sama, joka päätti lopettaa oman elämänsä. Sama, joka vietiin suljettujen ovien taakse parantumaan. Sama, jonka pelättiin menneen liian rikki. Sama joka oli vähällä luovuttaa. Minua pelotti niin kauheasti, että se kaikki alkaa taas alusta, että en kestänyt. Minä en halua muuttua taas samanlaiseksi, minä haluan olla vain laiha ja terve ja onnellinen niin kuin kaikki muutkin, ihan tavallinen nuori.

Äiti raivostui. Hän sai minut pelkäämään yhä enemmän. Isä oli rauhallinen, mutta kauhean surullinen. Äiti karjui. Isä piti minua sylissään ja puhui hiljaisella äänellä.
"Sinä et saa enää ikinä viilellä."

 

Minä haluaisin luvata etten enää koskaan tee niin, mutta en uskalla.. en halua pettää taas yhtä lupausta. Jos kaikki alkaa ahdistaa niin ettei sitä kestä, niin en voi luvata isälle että pystyisin hillitsemään itseni.

Ja tunnen itseni kamalan syylliseksi sen takia. Isä toivoo ja luottaa niin kovasti siihen, että parannun, että en kestäisi rikkoa sitä toivoa. Hän haluaisi niin kovasti nähdä minut onnellisena ja unohtaa että mitään muuta koskaan olikaan. Ei minulla ole oikeutta pettää isän luottamusta.

Mutta kun en ole vielä parantunut.

 

Ja minua inhottaa se, että sorruin taas viiltämään, ja vielä niin näkyvälle paikalle kuin ranteeseen. Vihaan sitä, kun joutuu koko ajan varomaan ettei kukaan vain näkisi, ja pitämään pitkähihaisia paitoja ja hansikkaita ja vaikka mitä. Pahimpia ovat liikunnantunnit. Ja pelkään, että niistä jää arvet vielä senkin jälkeen kun ne ovat parantuneet, niin kuin joistakin aiemmista on jäänyt.. sitten ei pääse ikinä eroon peittelystä. Taaskaan ei osaa muuta kuin ihmetellä omaa ajattelemattomuuttaan.